Palmusunnuntain aatto

23.3.2002 Sateenkaarivesper

Joh.12: 1 - 8

Huomenna, palmusunnuntaina jumalanpalveluksen otsikkona on Kunnian kuninkaan alennustie.

Evankelista Johannes sommitteli tekstissään Betanian tapahtumat tapansa mukaan julistavaan malliin. Hänen motiivinsa kertoa jälkipolville pääsiäisen tapahtumista oli se, että jokainen voisi uskoa, että Jeesus oli odotettu Messias ja kaikki tapahtui suunnitelmien mukaan.

Jeesus oli vastikään herättänyt Lasaruksen kuolleista. Niinpä hänen sisarensa Martta ja Maria olivat järjestäneet juhlavan aterian auttajansa kunniaksi. Läsnä oli muitakin opetuslapsia, mutta he jäivät sivuosaan. Vain Juudaksen rahanahneus yhteisen kassan hoitajana sai huomiota. Betanian tapahtumat aivan kuin enteilivät tulevan kärsimysviikon tapahtumia. Ja sehän on ymmärrettävää, sillä historiaa kirjoitettiin tuolloin tarkoituksenhakuisesti.

Meidän on vaikea ymmärtää, mitä Martan ja Marian ja Lasaruksen talossa oikein tapahtui, ellemme tunne tuon ajan käyttäytymissääntöjä - eli siis talon tapoja.

Rabbit eivät pitäneet sopivana, että nainen palveli pöydässä. Martta siis rikkoi tapoja joka kerta, kun Mestari tuli taloon. Pään voiteleminen kuului tervetuloseremoniaan, varsinkin jos vieras oli arvokas ja hänet haluttiin ottaa arvokkaasti vastaan. Siksi kallisarvoisen voiteen käyttäminen jalkoihin oli tuhlausta. Hiuksiinhan se 300 g hyväntuoksuista ja kallista öljyä olisi pitänyt vuodattaa. Miksi siis Maria voiteli Jeesuksen jalat ja tuhlasi hajuna ilmaan puolentoista vuoden ansionsa.

Maria oli istunut Jeesuksen jalkojen juuressa lukemattomia kertoja kuuntelemassa hänen opetuksiaan. Nainen ei voinut juutalaisen tavan mukaan olla samassa huoneessa miesten kanssa, mutta Jeesus salli hänen läsnäolonsa. Näyttää siltä kuin Johannes kertomuksessaan ei osaisi päättää, onko Maria toivottamassa Jeesukselle tervetuloa vai tervemenoa. Jälkipolvet ovat kuitenkin tulkinneet jalkojen voitelun Jeesuksen hautaamista varten. Maria voiteli Jeesuksen jalat niin kuin oli tapana voidella kuolleen koko ruumis hyvänhajuisilla voiteilla ennen hautaamista.

Olisiko kuitenkin sattuvampi tulkinta ajatella, että Maria osoitti poikkeuksellisella teollaan kunnioitusta ja nöyryyttä ja syvää rakkautta. Omiin hiuksiin kuivaaminen ei liene ollut kovin yleinen tapa ja ehkä myös epäkäytännöllinen. Hiukset imevät vettä vähemmän kuin pellavaliina. Hellyyttä tuossa eleessä on niin, että se loistaa tänne parin tuhannen vuoden päähänkin. Hän tunsi Jeesuksen hyvin ja oli ilmeisen ihastunut ja haltioissaan kaikesta tapahtuneesta. Ehkä tuo Marian, Martan ja Lasaruksen hehkuva into ja palvova ylistys tarttui seuraavana päivänä kansajoukkoon, joka levitti tielle vaateita ja heilutti palmunoksia Jeesuksen ratsastaessa aasilla Jerusalemiin juhlimaan.

Betanian talossa vietettiin varmasti pitkä ja iloinen päivällinen. Ystävät iloitsivat yhdessä tietämättöminä siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavan viikon aikana.

Palmusunnuntain iloa ja kansanjoukkojen riemuhuutoa varjostivat jo tulevat tapahtumat. Juhlamielellä Jerusalemiin kokoontuneen kansan keskuudessa liikkui huhuja. Se sai olla todistamassa pienen kansan ryhmän tuhoa ja heidän johtajansa häväistystä.

Mitä olisi tapahtunut, jos Jeesus olisi ratsastanut Jerusalemiin hevosella kahdentoista haarniskoihin pukeutuneen miehen kanssa. Siitä olisi seurannut se, että meillä ei olisi pääsiäistä. Vain yksi keihään pisto ja pieni kapinallisten taisteluun tottumaton joukko olisi kukistettu. Jeesus ratsasti aasilla, tavanomaisella kulkuvälineellä, tavallisessa asussa, provosoimatta. Vain kansa oli innoissaan. He juhlivat hyväntekijäänsä ja rakkauden aseilla taistelijaa.

Viime syksynä parisuhdelain äänestyksen aikaan eduskuntatalon rappusilla nähtiin näytelmä, jossa oli samat ainekset kuin kärsimysviikon tapahtumissa. Häpeä ja rakkaus olivat vastakkain - perinnäissäännöt ja elämä olivat vastakkain. Seisoessani siellä ihmettelemässä ja jakamassa kaltaisteni kanssa tuota syyllistävää tunnelmaa, kännykkääni tuli viesti Lapista: Vain aasit ratsastavat Jeesuksella.

Meitä yritettiin kaikin keinoin syyllistää ja rakkautemme häväistä. Meidät rinnastettiin rikollisiin, huumeidenorjiin ja moraalittomiin kansanryhmiin. Muutama viikko sitten samat joukot ilmaantuivat arkkuineen maistraatin eteen viettämään moraalin ja Jumalan Sanan hautajaisia. Jokainen järkevä ihminen kuitenkin varmasti tajusi sen, että kyseessä oli ääriryhmä kiihkoilijoita. Jälkeenpäin moni kertoi minulle, että tuo häpeän julistaminen ja syyllistäminen kuitenkin satutti. Se tuntui pahalta ja hetkeksi toivo oli kadota.

Kun uutiskynnyksen ylittää tällainen ääri-ilmiö, tuntuu toivottomalta se työsarka, mikä on edessämme rakentaessamme sateenkaarikirkkoa. Moni on kertonut myös siitä, miltä tuntuu, kun lehdissä meidät leimataan synnissä eläjiksi, kyltymättömiksi seksihurjastelijoiksi ja sairaiksi. Kaiken lisäksi kirkkomme johto on vielä lähtökuopissa ja pohtii peruskysymystä: Mitä on homoseksuaalisuus? Vaikka yhteiskunnassa on paljon tapahtunut ja kirkossammekin on YHTEYS-liike, joka tekee hyvää työtä tilanteen eteen, on loukkaavaa kuulla edelleen syyllistävää julistusta. Monelle on käynyt niin, että kipu erilaisuudesta on painunut niin syvälle, että vasta kun ilmapiiri alkaa hellittää huomaa oman kipunsa. Kipu on ollut niin kroonista, että siihen on turtunut. Ei osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi, kun kipu kokonaan lakkaisi.

Jeesusta syytettiin siitä, että hän oli häpäissyt isien perinnäissäännöt ja juutalaisen opin. Hän kulki luontevasti kansan keskellä, teki hyvää, seurusteli naisten kanssa päivänvalossa ja piti huolta köyhistä ja sairaista. Vallassa olevien mielestä hän oli häpeällinen, koska hän ei noudattanut yleisiä sääntöjä. Hänen oli kuoltava.

Polvirukoilijat viime syksynä heiluttivat käsissään Raamattuja, mutta minä ja moni muu näki kirjan välissä olevan kiven ja ahdistui.

Kun elämä menee hävetessä, huokasi kerran eräs ystäväni. Jäin miettimään häpeän mekanismia. Pieni lapsi alkaa hävetä asioita, joita aikuiset häpeävät. Vanhemman ilmeet ja äänenpainot kertovat, ettei joitakin asioita saa olla olemassa. On asioita, jotka kätketään pimeään komeroon, jonka ovessa lukee, Hyi häpeä. Ei pojat tee keskenään noin, hyi. Ei tyttöjen sovi nukkua leirillä samassa makuupussissa, nuhdeltiin viisikymmentäluvulla, kun olimme parhaimman tyttöystävän kanssa ahtautuneet sylikkäin.

Koska lapsi on riippuvainen huolehtijoistaan, hän alkaa piilotella asioita, joiden hän kokee olevan esteenä olla hyväksytty. Häpeän tunteeseen liittyy aina hyljätyksi tulemisen uhka. Vähitellen pieni ihminen alkaa kasvattaa itselleen suojaavaa peitettä, joka aikuisena tuntuu haarniskalta. Ympäristö viestii, jos et ole kaltaisemme, olet piirin ulkopuolella.

Tämä on se viesti, joka eniten nyt käytävässä kirkollisessa keskustelussa satuttaa. Joku piispoista ehdottaa kirkon työntekijälle hankkiutumista toisiin tehtäviin. Miten käy papin, kanttorin, nuorisotyöntekijän, vahtimestarin, joka tuntee syvästi tekevänsä kutsumustyötä. Joku toinen piispoista ehdottaa vapaaehtoista selibaattia, joka on ihmisoikeuksia loukkaavaa ja varsin luonnotonta. Tästä saamme usein lukea lehdistä, miten katoliset veljemme ovat pärjänneet luonnon vastaisessa elämäntilanteessa.

Joku piispoistamme on iloinen siitä, että parisuhdelaki vähentää omaisten kantamaa häpeää. Julkisuus tuo aina mahdollisuuden puhua asiasta ääneen ja löytää keskustelukumppaneita ja vertaisryhmiä. Voimme kuitenkin iloita siitä, että keskustelua käydään ja niin kauan kuin keskustellaan, meillä on toivoa.

Myöhemmin samainen häpeästä huokaileva ystäväni sanoi, että hän on alkanut hävetä että hävettää. Miksi hän enää häpeäisi? Ei rakkautta tarvitse hävetä. Kristus on kantanut häpeämme, ei meidän tarvitse hävetä. Valmistautuessamme seuraamaan kärsimysviikon tapahtumia me voimme muistuttaa itsellemme kristittyinä homoseksuaaleina ihmisinä, että yksi on kantanut meidänkin ahdistuksemme, kuullut meidän huokauksemme ja kulkenut häpeän tien. Tämä kärsimystie on rakkauden voittokulkue, jonka varassa koko kristikunta voi kasvaa suvaitsevaisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.

Joko voisimme antaa anteeksi niille, jotka kivittävät meitä asenteillaan ja uskontulkinnoillaan. Tänään me voimme yhtyä rukoukseen, jonka Jeesus rukoili ristillä: Isä anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Jeesus sanoi: Köyhät teillä on luonanne aina. Me voimme sanoa, että seksuaalisen suuntautumisen suhteen henkisesti ja hengellisesti köyhät meillä on luonamme aina, mutta nyt on aika lähteä Jerusalemiin.