Satunnainen kuva
Pikakysely
Saarna Sateenkaarimessussa toukokuussa 20031. lukukappale, 2. Moos. 17: 8-13: Refidimissä kävivät amalekilaiset israelilaisten kimppuun. Mooses sanoi Joosualle: "Valitse miehiä mukaasi ja lähde taistelemaan amalekilaisia vastaan. Huomenna minä asetun kukkulan laelle Herran sauva kädessäni." Joosua teki niin kuin Mooses oli käskenyt ja ryhtyi taisteluun amalekilaisia vastaan, kun taas Mooses, Aaron ja Hur nousivat kukkulan laelle. Niin kauan kuin Mooseksen kädet olivat koholla, olivat israelilaiset voitolla, mutta kun hän päästi kätensä vaipumaan, olivat amalekilaiset voitolla. Kun Mooseksen kädet väsyivät, Aaron ja Hur ottivat kiven hänen istuimekseen. Sitten he kannattelivat hänen käsiään kummaltakin puolen, niin että hän jaksoi pitää niitä ylhäällä auringonlaskuun saakka. Näin Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotajoukkonsa. 2. lukukappale, Jaak. 5: 13-16: Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Päivän evankeliumi on Luukkaan luvusta 11: (Halleluja) Jeesus sanoo: "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ‘Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: ‘Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee. Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät." (Halleluja) Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Tai: keitä me olemme? Niin — kuka sinä olet, Jumala? Rukous on kohtaamista. Siinä minä, tai sitten me yhdessä, olemme sellaisen Jumalan edessä, joka on jollain tavalla meille olemassa ja läsnäoleva, jota voimme lähestyä vaikkapa puhutellen: sinä, Jumala. Millainen olet sinä, Jumala? Mitä minä olen sinulle? — Näihin kysymyksiin antamamme hapuilevat vastaukset ohjaavat sitä, millaista on minun tai meidän rukouksemme — liittyi vastausyrityksiin sitten uskon välähdys tai edes toivon häivähdys, tai oli se sitten silkkaa kyselyä sen pimeyden edessä, jossa Jumala meiltä on. Samalla rukouksemme ei ole jotakin valmista, vaan jatkuvaa prosessia. Joku meistä ehkä tuntee, että Jumala on lähellä, että Jumala loistaa hänelle kirkkaana kuin aurinko, toisen tunto taas ei tavoita pimeydestä vastakaikua. Toisaalta, kuvamme Jumalan todellisuudesta muuttuu, samalla kuin me itse muutumme elämän myötä. Kirkon uskonperinne tahtoo vakuuttaa meidät läsnäolevasta Jumalasta ja hänen armollisesta rakkaudestaan. Joku meistä on ehkä ajelehtinut tai ajelehtii Jumalan armon virrassa Jumalan tuntemisen suhteen ajopuun tavoin, mykkänä, kuurona ja tunnottomana, silti armon ja elämän vesien kantamana. Vai onko tukki alkanut nähdä ja tuntea? Joka tapauksessa uskon tai rukouksen kurkotus ei ole selvää näkemistä, vaan kurkottamista käsittämättömään. Kuulemamme Raamatun lukukappaleet ovat kuin kaleidoskooppi, jokainen niistä luo erilaisen näkymän rukoukseen. Mitä sanottavaa niillä on minulle ja meille? Kun tätä lähdetään miettimään, myös siinä on kyse prosessista. Voin vain kutsua teitä seuraamaan prosessia, joka on pitkälti minun näköiseni. Vanhan testamentin lukukappale ei sanallakaan mainitse rukoilemista. Se kuvaa israelilaisten joukkoa melko pian Egyptin orjuudesta vapautumisen ja lähdön jälkeen. Autiomaan todellisuus on vastassa. Ensin tulee pula juomavedestä, ja nyt tämä. Autiomaan paimentolaisheimo käy sotaan Mooseksen johtamaa joukkoa vastaan. Kukkulalla seisovalla Mooseksella on maaginen mahti. Hänen kohotetuista käsistään virtaa voima, joka saattaa israelilaiset voitolle, mutta kun käsi laskeutuu, ei voima enää säteile, ja niin sotaonni kääntyy. Kohotettu käsi ei ole nimenomaan rukouksen ele. Kädestä lähtevä voima on paremminkin sukua Vanhan testamentin siunaukselle tai kiroukselle. Joka tapauksessa on epäilemättä ajateltu, että sen takana on Jumalan voima, jota Mooses välittää. Tulkintahistoriassa on myös jo varhain alettu kuvata tapahtunutta rukouksen voimaksi. Mutta onko rukous magiaa, sitä, että intensiivisen rukoilemisen kautta saadaan jumaluus vaikuttamaan asioihin toivotulla tavalla? Voimmeko tehdä Jumalasta aseemme, voimmeko käskeä Jumalaa? On niitä, jotka haluavat olla Jumalan voiman välittäjiä. Mutta suostuuko Jumala siihen? — Kuitenkin, kun messun päätteeksi meille luetaan siunaus, siihen liittyy kirkon usko, että Jumala itse siunaa siinä meitä hyvän tahtonsa mukaisesti. Vaikka luettu Vanhan testamentin kertomus on luonteeltaan maaginen, magia ei ole ainakaan enää kertomuksen nykyisessä asiayhteydessä se päällimmäinen asia, jota kertomus haluaa opettaa. Sen sijaan tarkoitus on alleviivata sitä, että Jumalan kansan kohtalo on Jumalan käsissä: pelastuminen, voitto sodassa, on Jumalan lahjaa ja huolenpitoa, ei ihmisten aikaansaamaa. Mutta yhä jää jäljelle kysymyksiä. Onko Jumala sellainen, joka antaa voiton sodassa? Viime kuukausien sotaa Irakissa käytiin voimakkaan uskonnollisen retoriikan säestyksellä. Onko voittajilla oikeus omia Jumala voittonsa taakse? Jumalallisin tunnuksin on kautta vuosisatojen käyty milloin minkäkinlaisia ristiretkiä. Historia opettaa sen kautta, että voitot ovat jääneet väliaikaisiksi. Kysymyksen voi tuoda myös lähemmäksi omaa elinpiiriämme. Rekisteröityä parisuhdetta koskevasta laista käytiin taannoin kamppailua rukouksen merkeissä. Lakia vastustettiin Eduskuntatalon portailla polvirukouksin. Toisaalta monet huokaukset lähetettiin Jumalalle myös lain läpimenon puolesta. Mutta voimmeko sanoa, että koska laki meni läpi, Jumala katsoi nimenomaan lain puolesta esitetyt rukoukset oikeiksi, ratkaisi asian niiden hyväksi, ja siten vahvisti sen, mikä tässä asiassa on oikein? Älkää käsittäkö minua väärin, kun sanon, että emme voi. Jos niin väittäisimme, veisimme Jumalalta hänen vapautensa. Jos niin väittäisimme, valitsisimme determinismin, jossa Jumala vaikuttaa kaiken parhain päin, ja vapauttaisimme itsemme ihmisinä vastuusta toimia oikeuden hyväksi. Se minkä näemme hyväksi ja oikeaksi, meidän on perusteltava muulla tavoin. Tarkoitukseni ei silti ole sanoa, että nuo rukoukset olisivat olleet merkityksettömiä. Jaakobin kirjeen lukukappale puolestaan korostaa, että uskossa lausuttu rukous parantaa sairaan. Lukemattomat ovat kuitenkin ne rukoukset, joita on lausuttu sairaan puolesta ilman, että sairaus olisi parantunut. Uskonpuutteestako silloin on kyse? Näin ei varmasti ole asiainlaita. Jaakobin kirjeessä yksi mainittu parantumisen este on synti, ja parantuminen on yhteydessä syntien anteeksisaamiseen. Epäilemättä aiheeton tai aiheellinen syyllisyys, johon ei löydetä armoa, voi sairastuttaa ihmisen. Mutta Jaakobin kirjeessä kuten yleensäkin tuona aikana kyse oli enemmästä. Sairaudet, joihin nykyään tunnetaan niiden selvä fysiologinen syy, käsitettiin tuolloin usein pahan voimien, demonien tai esimerkiksi moraalisen epäpuhtauden aiheuttamiksi. Samalla kun odotettiin Herran tuloa ja Jumalan valtakunnan tuloa, oli Herran seuraajien osa jo taipua Jumalan alaisuuteen ja vastustaa Paholaista. Herran nimessä uskottiin pahan voimat voitettavan. Silloin ei tunnettu bakteereja tai viruksia. Mutta yhtä kaikki joudumme kysymään, miksei kaikkivaltiaan Herran nimessä saada sitten näitä tuhoavia viruksia ajettua pois ihmisruumiista? Vastaus jää suurelta osin Jumalan pimeään. Samalla meidän on kuitenkin nähtävä, että Paholainen ei ole uskomme mukaan Luoja, tuskinpa edes hi-viruksen [aidsin aiheuttajan], tai sarsin aiheuttajan luoja, tai sen solumuunnoksen, jonka seurauksena kasvaa syöpä. Nämä ovat osa Jumalan luomakuntaa ja sen tasapainoa. Silti moni on syystä tuntenut ja tuntee pahan voiman tekevän työtään sisällään. Vanhan testamentin Jobin kirjassa nimihenkilön kuvataan sanovan elämänsä katastrofin keskellä: "Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, meidän on otettava myös paha." Jobin kirjassa tämä on kuitenkin vasta lähtölaukaus: pääosa kirjasta kuvaa Jobin valitusta ja itsepintaista huutoa Jumalan puoleen. Job sai kirjan mukaan lopulta Jumalalta vastauksen, vaikkei vastaus ollutkaan lainkaan odotetun kaltainen. Jumala vaati Jobia katsomaan luomakunnan kokonaisuutta ja sanomaan, pystyikö tämä käsittämään ja hallitsemaan sitä. Kärsimyksen ongelmaa ei selitetä. Mutta se annetaan ymmärtää, että Job oli toiminut oikein. Rukous ja kysymys, miksi hyvä Jumala antaa lastensa kärsiä, ovat usein yhteydessä toisiinsa. Eikä meillä ole tähän kysymykseen perimmäisiä vastauksia. Mutta kaiken tämän keskellä uskonperintömme haastaa rukoukseen, ei kääntymään Jumalasta pois. Niinpä Jaakobin kirjeen sanoin: se joka teistä kärsii, hän rukoilkoon; mutta myös: jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Lukemattomat ovat olleet ne homojen, lesbojen ja transihmisten rukoukset jossain elämän vaiheessa, joissa on pyydetty parantumista tai eheytymistä. Tai äitien ja isien rukoukset lastensa muuttumisen puolesta. — Usein tällöin sanat: "Rukoilen puolestasi", ovat voineet tuntua paremmin painostavilta tai jopa väkivaltaisilta, kuin hyväätekeviltä. Monen kohdalla eheytymistä ja parantumista on ollut itsensä hyväksyminen sellaisena, kuin kokee olevansa — se että rukouksen sisältönä ei ole enää tarvinnut olla pyyntö muuttua ihmisenä, vaan että rukous itse on voinut muuttua muotoon: kiitos, että olen sitä mitä olen. Myös päivän evankeliumi haluaa ohjata hellittämättömään rukoukseen. Sen mukaan Jumala ei ole kuin se piittaamaton ystävä, joka ei meinaa viitsiä nousta yöllä auttamaan naapuriaan, joka pyytää apua. Jumala on läheinen kuin oma vanhempi. Evankeliumi haluaa opettaa peräänantamatonta luottamusta siihen, että Jumalan antimet lapsilleen ovat hyvät, hän antaa itse asiassa parasta mitä antaa voi: Pyhän Hengen. Luukas kuvaa tällä painotuksellaan varhaisen seurakunnan kokemusta. Seurakunnan kaikki toiminta, siinä läsnä oleva ilo, voima ja rohkeus ovat Luukkaan mukaan Pyhän Hengen vaikutusta. Raamatuntekstien myötä olen puhunut paljolti yksityisestä rukouksesta. Kuitenkin yhteinen rukouksemme, laulettuna tai lausuttuna, kantaa meitä monta kertaa tavalla, johon oma yksityinen rukouksemme ei yllä. Lopuksi: rukouksen perimmäinen olemus ei ole yksittäisissä pyynnöissä, vaan siinä ymmärryksessä, että olen ihmisenä jatkuvasti Jumalan edessä ja vastapäätä, vikoineni ja hyvine pyrkimyksineni, tarpeineni ja haluineni. On myös hyvä, jos voi välillä pysähtyä hetkeksi kiireen keskellä, hiljentää levoton mielensä ja avata aistinsa tuntemaan Jumala ympäröivän maailman välityksellä, jopa suorastaan omalla ihollaan, tuntemaan sisään hengitetyssä ilmassa elämää ylläpitävän Luojan, huomaamaan koivun puhkeavan lehteen, kuulemaan peipon laulun — tai tuntemaan ystävällisen käden kosketuksessa tai lämpimässä sylissä Jumalan. Ei niin, että käsi tai syli olisi Jumalan käsi tai syli, vaan että hän on senkin takana oleva Luoja, joka näki, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Hiljennymme rukoukseen vanhan kirkkorukouksen myötä. Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas
|