Usko ja epäusko

Saarna sateenkaarivesperissä 25.10.2003 - Raimo Harjula

"Oletko sinä uskossa?” - - - Koen syvää hämmennystä, kun minulle silloin tällöin esitetään tämä kysymys. Uskossa on niin tavattoman monia ulottuvuuksia, etten pysty tähän kysymykseen vastaamaan yksinkertaisesti ”Kyllä” tai ”En”. Mutta kun esitän vastakysymyksen: ”Riippuu siitä, mitä uskolla tarkoitat”, saan ehkä kuulla, että epäuskoisena yritän vain torjua koko kysymyksen.

Huomisen sunnuntain teemana on ”Usko ja epäusko”. Alttarilta kuulemamme tekstit puhuvat kaikki omalla tavallaan uskosta ja epäuskosta – tai tarkemmin: uskon ja epäuskon jännitteestä elämässämme. Osuvimmin tuo jännite kiteytyy sunnuntain eräänlaisessa perustekstissä (Mark. 9). Siinä kerrotaan pienestä pitäen sairastaneesta pojasta, joka tuodaan Jeesuksen luo. Sairautta kuvataan ajan maailmankuvan mukaisesti puhumalla pahan hengen vaikutuksesta (jakeet 20-22a). Oireet viittaavat epilepsiaan. pojan isän ja Jeesuksen välille kehkeytyy aiheemme kannalta tärkeä vuoropuhelu (22b-24).

Usko ja epäusko kutoutuvat jännitteisesti toisiinsa. Mutta mitä tuo kristillisessä uskossamme niin keskeisenä oleva ”usko” sitten on? Samalla kun pohdimme tätä kysymystä, saamme hahmoteltua myös ”epä – uskoa”, josta siitäkin puhutaan kristillisissä yhteisöissä paljon.

1) Usko luottamuksena ja toivona: Ensiksikin usko on luottamusta ja toivoa, se käy selvästi ilmi sairaan pojan isän ja Jeesuksen keskustelusta ja sunnuntain muista teksteistä. Yleisesti ilmaistuna: Usko on luottamusta Jumalaan ja toivon panemista Häneen elämän äkillisissä vaikeuksissa ja solmukohdissa – onpa kysymyksessä sitten oma tai läheisemme elämä. Usko on TÄNÄÄN eilisestä huomiseen kantava silta, jota epäuskon tulva-aallot ajoittain uhkaavat.

2) Mutta kun minulta kysytään, ”Oletko Raimo uskossa?”, silloin yleensä tarkoitetaan uskoni sisältöä, sitä MITÄ uskon. Tämä onkin eräs tärkeä uskon ulottuvuus, johon kuuluvat erilaiset uskontunnustukset, opinkappaleet, jumala-käsitykset, ja niin edelleen. Luterilaisessa kuten yleensäkin protestanttisessa perinteessä usko usein jopa keskittyy oikeaan oppiin ja sen puolustamiseen. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että protestanttiset kirkot syntyivät ns. uskonpuhdistuksen seurauksena juuri opillisesta vastakkainasettelusta Rooman kirkkoa vastaan.

Tietysti on tärkeää, MITÄ ihminen uskoo. Mutta uskon tätä ulottuvuutta korostetaan usein yksipuolisesti ja väärin. Unohdetaan, että kristilliset opinkappaleet ja dogmit ovat ihmisen luomia tulkintoja, jota ovat sidottuja oman aikansa maailmankuvaan, ajattelutapaan ja kieleen. Seurauksena on meille kaikille tuttu luunkova oikeaoppisuus, toisten puolesta tietäminen ja aina oikeassa oleva moralisointi. Tämä ei ole uskoa, vaan epäuskoa, jolla ihminen yleensä peittää oman sisäisen epävarmuutensa ja asettuu samalla Jumalan asemaan. Sen sijaan epäuskoa ei ole EPÄILY, kristillisen uskon sisällön – esim. Jeesuksen neitseestäsyntymisen – kriittinen pohdiskelu. Tässä mielessä uskossa on avaruutta ja liikkumavaraa.

3) Näin tulenkin aiheemme kannalta olennaisimpaan asiaan. Sanan tärkeimmässä merkityksessä usko ei ole oikeassa olemista eikä sitä, että jaksaisin aina kaikissa elämäntilanteissani edes luottaa Jumalaan. Sanan kattavimmassa merkityksessä usko on ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan. Tässäkin suhteessa eletään monenlaisia aikoja, ja silti se säilyy. Suhde Jumalaan koetaan ja hänestä puhutaan monin eri tavoin. Tässä olen usein käyttänyt vertauskuvana perhettä, jossa on viisi eri-ikäistä lasta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Jos pyydät heitä kertomaan äidistään ja suhteestaan häneen, kuulet viisi erilaista stooria. Lisäksi lasten stoorit muuttuvat iän ja elämäntilanteiden mukaan. Kuitenkin kaikki ovat saman äidin lapsia – silloinkin, kun suhteessa eletään vaikeita aikoja tai kun äiti ei heti vastaa soittopyyntöön tai sähköpostiviestiin.

Jumala ja ihmisen jumala-kuva ovat siis eri asioita. Itseäni kiehtoo Vanhassa Testamentissa esiintyvä Jumalan nimi ”Minä olen se mikä olen” tai vain ”Minä olen”. Seemiläisessä dynaamisessa maailmankuvassa tässä on käytetty olla-verbin muotoa, joka tarkoittaa: Minä olen lähellä, minä olen teitä varten. Tällainen on Jumalamme ja Luojamme. Hän on sitä mitä hän on – eivät minun pohdiskeluni tai jumala-käsitysteni muutokset HÄNTÄ toiseksi muuta. Jumala on jotakin käsittämättömän suurta. Siksi kristilliset opit Jumalasta ja omat jumalakäsitykseni ovat parhaimmillaankin vain ihmisen haparoivia yrityksiä sanoa jotakin Sanomattomasta. Näin usko on myös NÖYRYYTTÄ, jossa on avaruutta ja liikkumavaraa.

Kun uskosta puhutaan sanan perusmerkityksessä ihmisen suhteena Jumalaan, tähän sisältyvät myös kiitollisuus ja rakkaus, joihin tässä lopuksi vain viittaan lyhyesti. Saamme ottaa vastaan Jumalan tai elämän lahjat uskossa, ilman syyllisyyttä tai menettämisen pelkoa, varmoina siitä, että Jumala on lahjoineen tosissaan, ne ovat todella tarkoitetut meille. Kiitollisuus Jumalan lahjoista muuttuu elämässämme rakkaudeksi. Johannes painottaa 1. kirjeensä 4. luvun lopussa: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Ja VT:n Sanalaskujen kirjassa (27:19) sanotaan: ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi.”

Tähän päätänkin saarnani – tai paremminkin vielä kypsymässä olevat pohdiskeluni – ja toivotan teille kaikille onnellista viikonvaihdetta. Usko on sitäkin, että kukaan meistä ei missään elämäntilanteessaan putoa Jumalan suurelta kämmeneltä - - - eikä ainakaan Jumalan suuren kämmenen ohi.

AMEN