Itsensä rakastaminen

Saarna Sateenkaarimessussa 29.5.2004 - Raimo Harjula
(Suomenlinnan kirkko)

Olemme koolla helluntain, Pyhän Hengen juhlan, sateenkaarimessussa. Kristinuskossa Pyhästä Hengestä on tullut – tullut tai tehty – vuosisatojen kuluessa tavattoman vaikea asia, joillekin kristityille jopa paha kompastuskivi. Tähän on lähinnä kaksi syytä. 1) Kristillinen dogmihistoria, jossa opillisten kiistojen tiimellyksessä muotoutui oppi Kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka yksi persoona on Pyhä Henki. Oppi kiteyttää: Yksi Jumala, kolme persoonaa. Oppia on mahdotonta ymmärtää, varsinkin jos sitä lähestyy tämän päivän ’persoona’ –käsitteen valossa. 2) Tänä päivänä kristillisessä kentässä eräät tahot ovat monopolisoineet Pyhän Hengen tavaramerkikseen ja liittäneet häneen monia tavallisen ihmisen arkikokemukselle vieraita elementtejä.

Pyhän Hengen ei kuitenkaan tarvitse olla meille ongelma eikä kompastuskivi. Pyhän Hengen kohdalla on nimittäin pohjimmiltaan kysymys yksienkertaisesta, hienosta ja elämäämme rikastuttavasta asiasta. Sana ’persoona’ on alun perin tarkoittanut näyttelijän naamiota. Kolminaisuusopin yhteydessä ’persoona’ siis kiteyttää sen, että yksi ja sama Jumala on toiminut ja toimii erilaisissa rooleissa: Isänä Luojana, Poikana Vapahtajana, ja Pyhänä Henkenä.

Pyhä Henki on se Jumalan rooli, ne Jumalan kasvot, jotka tarkoittavat Jumalan toimintaa meissä, meidän sydämessämme ja koko olemuksessamme. Puhuminen Pyhästä Hengestä tarkoittaa Jumalan uutta luovaa työtä meissä ja meidän elämässämme.

Helluntain tekstit kuvailevat Pyhän Hengen työtä meissä monin eri tavoin. Ylitse kaiken muun nousee rakkaus: Pyhä Henki on nimenomaan rakkauden Henki. Siksi olenkin valinnut saarnatekstikseni apostoli Paavalin tunnetun ”Rakkauden ylistyslaulun” 1 Kor. 13 (luen siitä jakeet 4-13).

Teksti lienee meille tutuin avioliittoon vihkimistilaisuuksista ja häistä, joissa tätä ”Rakkauden ylistyslaulua” on jo vanhastaan luettu. Alun perin teksti on kuitenkin kirjoitettu kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta yleensä, mutta sopii sellaisenaan myös ”avioliiton tai parisuhteen huoneentauluksi”. ”Rakkauden ylistyslaulussaan” apostoli Paavali asettaa lähimmäisenrakkaudelle niin korkeat ihanteet, että erään tulkinnan mukaan teksti viime kädessä puhuisikin Jeesuksen rakkaudesta ihmiseen sellaisena, kuin evankeliumit sitä kuvaavat.

En lähde tänään seuraamaan mitään näistä perinteisistä tulkinnallisista poluista. Sen sijaan tarkastelen tekstiämme Jeesuksen kehotuksen valossa: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” (Matt.19:19). Laskeudumme siis tavallaan omaan itseemme ja kysymme, mitä Paavalin ”Rakkauden ylistyslaulu” opettaa meille itsemme rakastamisesta. Mitä Jumala Pyhänä Henkenä vaikuttaa sisimmässämme, miten hän muuttaa meitä?

Itsensä rakastaminen on aivan eri asia kuin itserakkaus ja itsekeskeisyys. Itserakkaus on ihmisen luontainen ominaisuus, sitä ei kenenkään tarvitse opetella. Itsensä rakastamista kristitty ja ihminen yleensäkin joutuu sen sijaan opettelemaan jatkuvasti – usein elämänsä loppuun asti.

Nostan tekstistämme esille kolme näkökulmaa itsensä rakastamiseen.

1) ”RAKKAUS ON KÄRSIVÄLLINEN, RAKKAUS ON LEMPEÄ” (jae 4)

Rakasta itseäsi! Ole itseäsi kohtaan kärsivällinen ja lempeä! KR:ssa ’lempeäksi’ käännetyllä sanalla on kreikankielisessä alkutekstissä kolme vivahdetta: olla ystävällinen, rakastava ja armollinen. Itsensä rakastamista kaikilla näillä eri tavoilla ja vivahteilla voi kutsua myös nöyryydeksi – siis ei nöyristelyksi ja itsensä vähättelemiseksi vaan nöyryydeksi.

Aito nöyryys on realismia ja rehellisyyttä ihmisen suhteessa itseensä. Aitoon nöyryyteen kuuluu kaikki tämä: se, että ihminen hyväksyy itsensä rajallisuuksineen ja pimeine puolineen, mutta iloitsee rohkeasti hyvistä puolistaan ja vahvuuksistaan; se, että ihminen hyväksyy heikkoutensa, mutta kiitollisena myös omat lahjansa ja kykynsä ja käyttää niitä; se, että ihminen hyväksyy oman elämänhistoriansa, ruumiillisuutensa, ikänsä, ulkonäkönsä, sukupuolisuutensa – niin: hyväksyy itsensä kaikkinensa, se on aitoa nöyryyttä.

Puhuminen ”itsensä hyväksymisestä” aiheuttaa helposti väärinkäsityksiä, aivan kuin kysymyksessä olisi lopullisesti alistuvan ihmisen toteamus: ”Olen vain tällainen, eikä minusta muunlaista voi koskaan tullakaan.” Lempeys – se on: ystävällisyys, rakkaus ja armollisuus – suhteessa omaan itseensä – siis aito nöyryys itsensä hyväksymisenä merkitsee myös jokaisessa ihmisessä piilevien uusien mahdollisuuksien ja voimavarojen hyväksymistä.

Omien kasvumahdollisuuksiensa ja voimavarojensa löytäminen voi tapahtua yllättäen, mutta usein muutos ja kasvu meissä ihmisinä edellyttää kärsivällisyyttä ja – niin kuin vanhat sanoivat: kilvoittelua. Tekstimme muistuttaa: ”Rakkaus on kärsivällinen”, ole kärsivällinen suhteessa itseesi.

2) ”RAKKAUS EI KADEHDI… EI KATKEROIDU… EI MUISTELE KÄRSIMÄÄNSÄ PAHAA” (jakeet 4-5)

Nämä ovat eräitä niistä asioista, joissa tarvitsemme kärsivällisyyttä ja jatkuvaa kilvoittelua, itsemme rakastamisen opettelemista. Kun luen nämä kohdat tekstissämme, kuulen Jumalan puhuvan niissä minulle: Rakasta itseäsi! Miksi pilaisit oman ja läheistesi elämän kateudella, kaunaisuudella, katkeruudella ja menneisyyden pahojen muistojen vangiksi jäämällä. Rakasta itseäsi niin kuin minäkin rakastan sinua!

Tähän yhteyteen sopivat myös Paavalin sanat 2 Tim. 1:7: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.” Ei Jumala on tarkoittanut meitä elämään pelkuruuden hengessä: ei peläten sitä, millaisia olemme; ei itsesyrjintään taipuvaisiksi ihmisiksi, jotka eivät kykene olemaan kasvokkain elämän ja ihmisten ja itsensä kanssa. Jumala on antanut meille rakkauden Hengen, joka opettaa meitä rakastamaan myös itseämme.

Arkisemmin ilmaistuna tässä on kysymys kahdesta asiasta. Ensiksikin itsensä arvostamisesta, johonka liittyy itsestään välittäminen ja huolehtiminen. Itseään arvostava ihminen ottaa elämässä oman tilansa, mutta antaa tilaa myös toisille. Toisten kadehtimisen sijasta hän käyttää rohkeasti omia lahjojaan, mutta myös kieltäytyy silloin kun kyvyt ja voimat eivät riitä. Itsensä arvostamiseen kuuluu sekin, ettei elämässään alistu pelkäksi objektiksi, kohteeksi, eikä suostu toisten hyväksikäytettäväksi.

Toiseksi on kysymys kiitollisuudesta – sen opettelemisesta, että kaunaisuuden ja menneisyyden pahojen muistojen vaalimisen sijasta alamme nähdä elämän hyvät lahjat nykyhetkessä ja kiittää niiden antajaa.

3) ”KUN OLIN LAPSI, MINÄ PUHUIN KUIN LAPSI, MINULLA OLI LAPSEN MIELI JA LAPSEN AJATUKSET. NYT KUN OLEN MIES, OLEN JÄTTÄNYT SEN MIKÄ KUULUU LAPSUUTEEN.” (jae 11)

Ennen tätä jaetta ja sen jälkeen Paavali toteaa, että tietomme on vajavaista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kristillinen opetus, eri kirkkokuntien teologiset oppirakennelmat, kaikki ihmisen puhe Jumalasta on vain haparoivaa yritystä sanoa jotakin Suuresta Sanomattomasta. Myös tämä saarnani on vain eräs tulkinta Paavalin ”Rakkauden ylistyslaulusta” ja helluntain Rakkauden Hengen työstä meissä.

Kristillinen usko ei olekaan yksi ainoa oikea oppirakennelma, eikä myöskään oikeaoppista toisten puolesta tietämistä eikä luunkovaa moralismia. Sanan tärkeimmässä merkityksessä usko on ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan, ja siitä voidaan puhua, sitä voidaan kuvata lukemattomin eri tavoin.

Ihmisen henkilökohtaisena suhteena Jumalaan usko elää, se muuttuu iän ja elämäntilanteiden mukaan. Erilaisissa elämänvaiheissa uskossa korostuvat ja tulevat tärkeiksi uskon eri ulottuvuudet.

Tärkeintä on, että ihmisen usko on aitoa, hänen näköistään ja kokoistaan. Jumalan edessä ei tarvitse eikä voikaan näytellä. Kaikesta tästäkin tekstimme meitä epäsuorasti muistuttaa. Kristillisen uskonkaan kysymyksissä itseään rakastava ja arvostava ihminen ei suostu toisten manipuloitavaksi. Hän muodostaa itse mielipiteensä ja on valmis myös muuttamaan niitä, onhan Pyhä Henki terveen harkinnan Henki. Meillä on varaa sallia sama oikeus myös toisille. Saamme kokea ihmisten erilaisuuden elämän rikkautena, ei uhkana.

Näin olemme tänään helluntain, Rakkauden Hengen juhlan sateenkaarimessussa lähestyneet apostoli Paavalin ”Rakkauden ylistyslaulua” itsensä rakastamisen ja arvostamisen näkökulmasta. Mutta – on vielä lopuksi kysyttävä – olenko sen arvoinen? Rakkauden Hengestä puhuttaessa tämä on väärä kysymys. Kysymyksessä on Jumalan lahja meille. Ei Jeesus varmastikaan laske leikkiä, kun hän nimenomaan kehottaa seuraajiaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Vasta itseään rakastava ja arvostava ihminen pystyy rakastamaan myös lähimmäistään.