Marin Tarina

Matkalla minuuteen

Olen pienestä asti ollut aika lailla tavallinen naissukupuolen edustaja: lettipää, joka harrasti ratsastusta, balettia ja maalaamista, rakasti metsässä kuljeskelemista ja koiria. Murrosikäi-senäkin taisin olla varsin tyypillinen teini: podin ahdistuneena maailmantuskaa ja odotin prinssiäni saapuvaksi. Prinssiä ei kuitenkaan alkanut kuulua. Kandidaatteja kyllä riitti, mutta minun silmissäni he kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän sammakoilta. Tästä syystä pidin itseäni pitkään vuoroin nirsona, vuoroin kyynikkona.

20vuotiaana lähdin opiskelemaan kirkon virkaan ja kas: minä joka olin pitänyt itseäni paatuneena ja tunneköyhänä kyynikkona rakastuin korviani myöten luokkakaveriini naiseen. Yhtäkkiä kaikki oli minulle kirkasta ja selvää: tästä tässä oli ollut kysymys!

Ongelmia kuitenkin tuli suhteessa ympäristöön: olimmehan kumpikin opiskelemassa kirkon virkaan. Myös oma äitini suhtautui asiaan lähes hysteerisen negatiivisesti. Alkoi pitkä ja tuskainen taival kohti todellista minuuttani. Tähän asti olin aina elämässäni ollut helppo ihminen, joka ei ollut aiheuttanut ympäristölleen turhaa vaivaa. Nyt jouduin tosissani alka-maan miettiä, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Ristiriita ulkoisen ja sisäisen todelli-suuden välillä heijastui välillä koko olemukseeni, myös tunneelämääni. Välillä vihasin ja halveksin itseäni, välillä ulkomaailmaa, välillä kumpaakin.

Vuosien kuluessa olen oppinut hyväksymään omat tunteeni sellaisena kuin ne ovat. Olen oppinut rakastamaan omaa itseäni ja sen kautta myös toista ihmistä.