Yhdenvertaisuus ja kirkko

Seminaari 20.11.2006 Kirkkohallituksessa
”Sateenkaaripastori”

Toteutuva vastavuoroisuus

Kirkon tulisi julistaa kaikilla toimillaan toteutuvaa vastavuoroisuutta kaikille ja kaikkialla, koska se on kirkon sanoman ydin. Kaste on ovi kirkon jäsenyyteen ja kasteen armon varassa vaeltaminen on pääsylippu taivaaseen. Kuitenkin moni kirkon seksuaalivähemmistöön kuuluva jäsen tai työntekijä kokee parhaimmaksi pysytellä kaapissa.

Mitä on olla kaapissa ja miksi sieltä pitäisi tulla ulos? Miten tulla ulos, jos ei ole vastaanottajia? Miten kirkko voi kasvaa vastaanottavaksi yhteisöksi? Miten kirkko toteuttaa perustehtäväänsä rakkauden ja suvaitsevaisuuden julistajana, kun se kohtaa seksuaalivähemmistöjä?

Minä olen kaapissa.

Kaapissani on kolme seinää, ovi ja lattia, mutta siinä ei ole kattoa. Kasvoin uskovaisessa perheessä ja vakuutuin siitä, että Jumala rakastaa kaikkia. Toisaalta tiesin jo kouluikäisenä, mitä on synti. Suurin synneistä oli haureus; miehimysten teot ja lihan himo.  Tultuani opiskelemaan Helsinkiin löysin Malkus nimisen kristillisen ryhmän, joka oli aloittanut toimintansa jo 70-luvulla. Edesmenneen arkkipiispa Mikko Juvan vierailu ryhmässä oli minulle järisyttävä kokemus. Tajusin, että kehollisuus on Jumalan luomaa, seksuaalisuus on kaunista ja rakkaus mittaa ihmissuhteiden oikeutusta. Opiskelujen lähestyessä loppua tajusin, että kirkon syrjivä asenne on este tulla papiksi. Siksi olin hakeutumassa selektiiveihin.

Kaapissani on lattia, kulunut mutta kestävä.

Sain kutsumukseni papiksi jo isäni pyhäkoulussa leikkiessäni virsikirjalla hänen jatsarisaappaittensa vieressä opettajan pöydän alla. Perustaa elämälleni ovat luoneet myös lukuisat ihmiset, jotka ovat antautuneet toteutuvaan vastavuoroisuuteen kanssani. He ovat kirkon työntekijöitä, työnohjaajia, työtovereita, kirkon johtajia. Kaikki he ovat toimineet syrjinnän vastustamiseksi sekä kirkossa että minun oman elämäni tarinassa.

Oikealla seinä on paksu.

Oikealla on vallan ja lain ääntä eristävä seinä, jonka läpi kuulen moniäänistä keskustelun kuminaa. Kymmenen vuotta sitten sanottiin, että on erotettava toisistaan taipumus ja käyttäytyminen. Joku sanoi, että katsotaan ensin, miten parisuhdelain käy. Kirkko reagoi sitten vasta.

Kirkossa on päädytty käytäntöön, ettei avoliitossa olevia vihitä papiksi.
Keskustelun jatkuessa, joku kertoo käymästään sisäisestä prosessista. Lopputuloksena hän voi sanoa, että seksuaalinen suuntautuminen ei voi olla pelastuksen kysymys. Sen täytyy liittyä luotuisuuteen eli luotuna olemiseen.
Joku toinen pitää tärkeänä kirkon yhtenäisyyttä ja silloin aina jokin pieni ryhmä kärsii. Kirkolla on paljon isompiakin asioita pohdittavana kuin jokin marginaaliryhmä ja sen oikeudet.

Ammattijärjestöt vakuuttavat asian olevan hyvässä myötätuulessa. Kirkon on noudatettava lakia ollakseen julkisoikeudellinen yhteisö.

Kentältä kantautuu syrjintätapausten ennakkopäätökset, joissa on mitattu kirkon opin ja maallisen lain yhteensopivuutta. Yleisessä keskustelussa toistuu sana: viharikos.

Kirkollisessa keskustelussa näen analogian naispappeuskysymykseen, joka herätti kirkon sisällä raamattukeskustelun ja joka jäi kalvamaan kirkon uskottavuutta.

Vasen seinä kaapissani on ohut.

Sen läpi kuulen hyvin selvästi sekä haavoittavat että kannustavat sanat. He ovat työtovereita, joiden puheesta olen oppinut erottamaan hyväksyvät ja kielteiset kommentit.  Minulla on tunne, että olen heille läsnä, mutta aina osa minua on poissa. Olen poissaolevasti läsnä tai läsnäolevasti poissa. En voi kertoa kahvipöydässä lomasuunnitelmistani sateenkaariperheeni kanssa. Joku heistä kuitenkin viisaasti ja hienovaraisesti osoittaa olevansa vastaanottaja kaapista ulostulijalle ja tilanne muuttuu molemmille osapuolille elämän rikkaudeksi ja hyväksi työtoveruudeksi.
Eräässä tapaamisessa törmäsin kysymykseen rehellisyydestä seurakuntaa kohtaan. Koska läsnä oli tuttuja vuosien takaa kerroin elämästäni samalla tavalla kuin muutkin. Missä työssä, millainen perhe, montako lasta ja mitä puuhataan lastenlasten kanssa. Eräs läsnäolija kysyi: Miten sinä voit olla rehellinen seurakunnallesi. Vastasin, että minulle asia ei ole rehellisyys kysymys. Minä teen työtäni pappina koko persoonallani, mutta minulle ei ole tarkoituksen mukaista kertoa identiteetistäni seurakunnalleni. Eihän heterokaan kerro taipumuksestaan olla hetero, vaan arkipäivän elämästään ja harrastuksistaan.

Tämä kysymys tulee vastaan virantäyttöprosessissa. Piispoilla on halu löytää oikea ihminen seurakunnan palvelukseen. Voidaanko valitsijoiden kanssa etukäteen keskustella työntekijän identiteetistä, on kaksitahoinen kysymys. Toisaalta hakijan sopivuus ja mahdollisuus tulla toimeen työyhteisössä on aito huoli. Toisaalta identiteetin esiin otto on arveluttavaa lakipykälien valossa. Ja taas toisaalta hyvä parisuhde on henkisen työn tekijälle ja itsenä likoon laittajalle ensiarvoisen tärkeää työssä jaksamisen vuoksi.
Oletusarvona hetero ei poistu kirkosta ennen kuin jollakin tavalla julkisesti todetaan, seksuaalisuuden moninaisuus ja että perhemalleja on monia.

Ovi edessäni on raollaan.

Työnantajani on viimekädessä seurakuntalaiset. Heillä on oikeus saada hyvää palvelua. Minulla ei ole oikeutta saattaa heitä hämmennykseen syöksymällä ulos kaapista karmit kaulassa. Ulostulossa on hyvä noudattaa vastavuoroisuutta. Pappina voin opettaa ja avartaa seurakuntaa ymmärtämään erilaisuutta onhan papin virka opetusvirka. Samalla yritän taata itselleni ja kaltaisilleni työrauhan. 

Keskustelin ensimmäisen kerran elämässäni identiteetistäni sairaalateologin kanssa. Hän johdatti minut tilanteeseen, jossa tapasin ensimmäisen elävän naisparin. Olin helpottunut katsoessani heistä itseäni kuin peilistä. Järkeviä, kiihkottomia, harmonisia, säteileviä. He olivat aivan tavallisia ihmisiä. Tuolloin tajusin, että kaapissani on ovi ja siinä on saranat. Minä voisin raottaa ovea ja pyrkiä kontaktiin toisten kanssa. Kahdeksankymmentäluvulla ei ollut helppoa tulla ulos kaapista edes kaltaisilleen.

Arcus ryhmä perustettiin ystävänpäivänä 1997. Verkostoon kuuluu tällä hetkellä noin sata sähköpostilistalla olevaa seurakunnan työntekijää ja opiskelijaa. Verkosto on ekumeeninen. Kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen suuri osa verkostosta haluaa olla edelleen yhteydessä vain yhteyshenkilön kautta. He seuraavat sekä kotimaista että kansainvälistä kirkollista keskustelua verkoston kautta. Usein kentältä kuuluu viestejä: On hyvä että olette olemassa, mutta elämäntilanteeni vuoksi en voi tulla kokoontumisiinne enkä ulos kaapistani.

Arcus verkosto on luonut yhteydet kansainväliseen järjestöön (European Forum of GLBT Christian Grouyp, www.euroforumlgbtchristians.eu), joka on ekumeeninen järjestö ja joka toimii seksuaalivähemmistöjen puolesta puhujana ja vaikuttajana noin 20 eri maassa, 40 eri järjestöstä. Joka vuosi foorumiin kokoontuu toistasataa osallistujaa kaukaisimmat ja ehkä eksoottisimmat entisen Itäblokin maista.

Vuonna 1998 perustettiin Yhteysliike, joka on solidaarisuusliike kirkon seksuaalivähemmistöön kuuluvien jäsenten ja työntekijöiden tueksi. Yhteysliikkeeseen kuuluu tällä hetkellä noin 600 henkilöä. Tämän lisäksi Yhteysliikkeellä on lähimmäisverkosto, joka tukee työelämässä tai perheessä vaikeuksiin joutuneita. Olen Yhteysliikkeen hallituksen jäsen ja lähimmäisverkostossa mukana.

Tasaseen tahtiin lähimmäisverkostoon otetaan yhteyttä. Vuosittain on kymmeniä pyyntöjä etsiä sopiva tukihenkilö omalta paikkakunnalta. Eniten apua etsivät eri herätysliikkeiden vaikutuspiirissä olleet ja keski-ikäiset, jotka ovat eläneet sairausluokituksen aikaa. He kokevat kirkon olevan heille tärkeä. Mutta heillä on suuria ongelmia selvitä syyllisyyden ja häpeän kanssa. He haluavat kuulua kirkkoon ja selvittää, miten ihminen voi pysyä ehjänä – samalla kertaa olla kristitty ja kuulua seksuaalivähemmistöön.

Yhdeksänkymmentä luvun lopulla aloitettiin Helsingissä sateenkaarimessutoiminta. Tällä hetkellä kerran kuukaudessa messussa käy 60 – 70 henkilöä. Kirkkosali alkaa käydä ahtaaksi, sillä sekä sateenkaarikuoro että yleisömäärä kasvaa koko ajan.

Sateenkaarimessu on tuonut yhteen eri toimijat: Malkus ryhmä, Arcus verkosto ja Yhteysliike ovat koonneet voimansa yhteiseen ponnistukseen ja se kantaa satoa. Messuissa käy paljon ulkopaikkakuntalaisia, jotka ehkä ensimmäisen kerran nuoruusvuosien jälkeen kokevat hengellistä hoitoa ja rohkaisua. Moni on huokaissut messun jälkeen: Voiko tämä olla totta. Täällä minä olen sekä kristitty että homoseksuaali yhtä aikaa. Kokemuksesta riemastuneena jotkut heistä ovat liittyneet takaisin kirkkoon.

Katottomassa kaapissa on ajattelun vapaus.

Omassa ajattelussani olen löytänyt kirkkoisä Martti Lutherin uudelleen. Hän puhuu kahdesta rakkaudesta, ihmisen ja Jumalan. Ihminen rakastuu täydelliseen, kauniiseen ja ehjään. Jumalan rakkaus eroaa ihmisen rakkaudesta siinä, että se etsii rakkauden kohteekseen epätäydellisen, ruman ja rikkinäisen. Jumalan rakkaus tekee kohteensa täydelliseksi, kauniiksi ja ehjäksi. Jumalan rakkaus luo uutta ja tekee olevaksi.

Kun kaapissa oleva ja seksuaalivähemmistöön kuuluva kokee hyväksyvää vastavuoroisuutta ja rakkautta, hän herää ikään kuin eloon. Kaapissa ja piilossa olevat tunteet ja kokemukset saavat oikeutuksen olla olemassa. Ihmisestä tulee enemmän tosi sekä itselle että toisille. Hän on enemmän läsnä sekä läheisilleen että niille, joita hän palvelee kirkon työntekijänä.

Jos meissä kaikissa on enemmän tai vähemmän hetero- tai homo-ominaisuutta, eikö toimiva suhde koostu juuri noista vastapareista. Hetero-ominaisuus etsii parikseen hetero-ominaisuuden ja samoin homo-ominaisuus etsii toisessa tuttua tunnereaktiota.

Meidän ei tarvitsisi luokitella vastavuoroisen rakkauden toteutuessa ihmisiä heteroihin ja homoihin eikä puhua vähemmistöistä, koska kaikki ovat täydentävän rakkauden vaikutuspiirissä.