Postiluukun takana - sateenkaaripapin perheessä

25.11.2007

Olemme löytäneet ihanan asunnon, joka tuntui heti kodilta. Olemme päättäneet ostaa sen, tarjouksemme on hyväksytty ja lainaakin saatu. Miksi silti on ja on ollut unettomia öitä, sydän hakkaa ja päässä pyörii villisti ajatuksia, että entäs-sitten-jos-ja-kun-kirkkoherra-saa-tietää...?

Tyhmää ja älytöntä. Minkä takia stressata tuollaisesta? Mitä se esimiehelle kuuluu, miten ja kenen kanssa asun!?

Niinpä.

Tuntuu, että tämä seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa kaikkeen, vaikka luulisi, ettei se vaikuttaisi, kun eihän ”normaalikaan” seksuaalinen suuntautuminen mitenkään vaikuta. No, eihän ”normaalisti” tarvitse pelätäkään, mitä kirkossa työkaverit, esimies, piispa ja seurakuntalaiset sanoo, jos ja kun tietäisivät, ketä toinen ihminen rakastaa, kenestä tämä välittää ja kenestä haluaa pitää huolta niin hyvin kuin vain voi!

Harvalle kai tämä on helppo prosessi, varsinkaan kirkon sisällä oleville. Oli hän sitten töissä tai muuten vaan aktiivinen.

Minä, aktiivinen seurakuntanuori, olin toki homoseksuaalisuudesta kuullut, mutta enpä olisi uskonut sen osuvan omalle kohdalleni. (Enkä edelleenkään ole mielestäni lesbo, tai homoseksuaali, vaan ihan normaali. Sen tosin olen jo huomannut, että mitä kukin ”normaalilla” ymmärtää, vaihtelee suuresti.) Opiskeluaikanakin ajattelin tilanteen olevan ”ohi menevää”, mutta eipä se sitten vain mennyt ohi. Paras ystäväni olikin enemmän kuin vain paras ystäväni – ja on edelleen! Tosin tämän kaiken ymmärtäminen vei melkein koko opiskeluajan, ja asian todellinen sisäistäminen ja tulevaisuuden miettiminen vei vielä kauemmin. Niissä kymmenessä vuodessa olin ehtinyt opiskella itseni teologian maisteriksi, saada pappisvihkimyksen ja työskennellä pappina. Jossain vaiheessa sitä ajatteli, että ehditäänhän me sitten eläkkeelläkin asua yhdessä ja viettää yhteistä aikaa. Mutta mitä enemmän aikaa kului, mitä useammin sitä oli muiden ihmisten hautajaisissa, sitä tietoisemmaksi tulin siitä, ettei tämä elämä todellakaan suju niin kuin itse suunnittelee. Miksi säästää tai siirtää jotain eläkkeellä olemiseen asti, jota ei välttämättä koskaan tule? Kun seinänaapureinakin asuminen tuntui liian hankalalta ja yhteisestä elämästä tuli muutenkin puhuttua, niin olimme sen ison päätöksen ääressä, että muuttaisimme yhteen, varsinkin kun perheenlisäystäkin oli suunniteltu.

Minua on suunnattomasti loukannut sellaiset kommentit, joissa on sanottu suoraan, etten enää voisi toimia kirkossamme pappina, että en ole sitoutunut kirkon oppiin ja tein tämän kaiken vain provosoidakseni. Vielä enemmän on loukannut se, kun on sanottu, että olisi pitänyt odottaa, että kirkko saa otettua virallisesti kantaa. Ei raskaaksi tuleminen ole koskaan itsestään selvyys ja miksi odottaa parisuhteen rekisteröimisenkään suhteen, jos on kuitenkin muuten rakentanut yhteistä tulevaisuutta. Miksi en voisi toimia kirkossa pappina? Olenhan tähänkin asti toiminut? En ole itse muuttunut mitenkään toiseksi ihmiseksi siitä, mitä olin pappisvihkimyksessä. Ajatukseni ovat kuta kuinkin samanlaisia, teologia on ainoastaan syventynyt.

Nyt meillä on pieni vauva ja elämme onnellista perhe-elämää. Iloitsemme jokaisesta ihmisestä, joka on ollut tukemassa meitä tällä matkalla. Erityisesti niistä ihmisistä, joista en olisi sitä etukäteen uskonut. Tiedän, että töissäni on työkavereita, jotka innolla odottavat työhön paluutani. Tiedän myös liudan seurakuntalaisia, jotka ovat ilmoittaneet eroavansa kirkosta, jos minä vielä kohtaan vaikeuksia kirkon taholta. Itseasiassa hyvin harva on suhtautunut meitä kohtaan negatiivisesti. Niin, ja yhteiskunnan taholla saa kaikkialta asiallista palvelua, niin maistraatista, käräjäoikeudesta, neuvolasta kuin sairaalastakin.

Jos pitäisi elää tämä kaikki uudelleen, niin en tekisi toisenlaisia ratkaisuja, mutta toivon, että olisin silloin vaan itse liikkeissäni nopeampi ja ajattelisin aikaisemmin itseäni – enkä niitä ihmisiä, jotka eivät tee elämääni onnelliseksi, vaikka heidän tahtoaan noudattaisinkin.

Koko tämä prosessi on saattanut minut siihen, että olen joutunut monta kertaa pohtimaan, mikä minulle todella on elämässäni tärkeää. Kun työpaikallani oli kriisi menossa näiden ”tekojeni” tiimoilta (raskaus ja parisuhteen rekisteröinti), niin mietimme puolisoni kanssa moneen kertaan, mikä olisi pahinta, mitä tässä nyt voisi tapahtua. Silloin tuntui hyvältä huomata ja SISÄISTÄÄ se, ettei se pahin asia todellakaan olisi ollut työpaikkani menettäminen. Se antoi aivan uuden perspektiivin tälle kaikelle.

Monen ystävämme kannustus on myös ollut, että minulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, rakastaa ja tukee ja kukaan ei voi viedä meiltä sitä, mitä meillä on, ei meidän keskinäistä rakkauttamme, tunteitamme eikä toisistamme välittämistä. Tämän yritän jatkossakin pitää mielessä, kun kohtaan vaikeuksia.

”Sateenkaaripappi perheineen”