Saarna 28.4. 07

Jumalan kansan koti-ikävän sunnuntaina puhutaan ajasta, vähästä ajasta. Jo sana ikävä sisältää tähän viittaavan ajatuksen: joku ei ole läsnä vielä, tässä ja nyt, se on vasta tulossa. Siitä on kuitenkin olemassa jo aavistus, kaipaus.

Minusta tuntuu, että ikävä ja kaipaus ovat meille kaikille hyvin tuttuja asioita. Sarjakuvataitelija ja kirjailija Tiina Pystynen on sanonut, että ”jossain määrin, on elämän määrä ja mitta”. Jossain määrin me olemme tyytyväisiä elämäämme ja jossain määrin jotain jää aina vajaaksi. Se, mikä jää vajaaksi, herättää kaihoisan kaipauksen, joskus tuskaisen etsinnän aina epätoivoonkin saakka. Ajattelin, että elämässä on paljon kysymys siitä, miten opimme sietämään sen sisältämää vajausta suistumatta raiteiltamme tai loukkaantumatta lopullisesti elämän asettamiin rajoihin.

Jeesuskin kuvaa oppilailleen hyvin tätä elämän todellista luonnetta: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Elämään kuuluu se, ettei välillä näe. Että on välillä eksyksissä, pimennossa, epätietoisuudessa -  ja että joutuu odottamaan, ikävöimään, etsimään ja tuntemaan tuskaakin. Sama koskee jumalasuhdettakin. ”Ettekä te näe minua”, sanoi Jeesus. Jumalasuhteessakin on läsnä tuo sama sietämisen vaikeus, odottamisen välttämättömyys ja siihen suostuminen, että jokin jää kenties salaisuudeksi.

Reaaliajassa, on-line-ajassa eläessämme, meiltä hämärtyy helposti, miten paljon kärsivällisyyttä elämä vaatii. Vasta pikkuhiljaa sen salaisuudet tai syvyydet paljastuvat sille, joka suostuu evankeliumin aikamääreeseen: vielä vähän aikaa.

Se ei ole rajoitus, vaan lupaus siitä, että aika ei ole pelkkää kellonaikaa, vaan Jumalan antamaa ja asettamaa pelastuksen aikaa. Jotain tapahtuu meille siinä vähässä ajassa, joka on ei-näkemisen ja näkemisen välissä. Se kyllä kysyy meiltä kärsivällisyyttä ja joskus se on täynnä elämäntilanteen tuomaa ahdistusta. Vähäkin aika – jolloin ei näe – voi olla liian pitkä jollekulle.

Opetuslasten koettelemuksen aika koitti pitkäperjantaina, kun hautakivi peitti Jeesuksen heidän silmiltään. Se oli kuoleman läsnäolon sävyttämää aikaa, ankaran erillisyyden ja entisen elämänmuodon sammumisen aikaa. Jeesus vertasi sitä aikaa kuitenkin synnyttämisen hetkeen. Merkillinen aikamääre tuo ”vielä vähän aikaa”, jossa on läsnä kuoleman kosketus ja syntyvän elämän parku. Jotain todella tapahtuu meillä sinä aikana, jolloin emme vielä näe.

Luulen, että elämän yleisin aikamääre on tuo evankeliumin kuvaama vähäinen aika. Me niin usein ajattelemme, että sitten kun saamme sitä tai tätä, sitten kun näemme kirkkaasti ja selvästi, kaikki on hyvin ja kauniisti. Tosiasiassa täysinäisyys ja täydellisyys pakenee meiltä. Tässä levottomuutta herättävässä vähässä ajassa, jossa kipuilemme elämän realiteettien kanssa, on riittävästi meille. Salaisuus on siinä, että ymmärrämme tai oivallamme, ettei elämässä ole turhaa aikaa, joutohetkiä, jotka vain virtaisivat sekunteina ja tunteina eteenpäin. Kristus on syntynyt ihmiseksi ja aikaamme, ja muuttanut sen läsnäolollaan pelastuksen ajaksi. Jokaiseen vähäiseenkin aikaan hän on kätkenyt näkemisen mahdollisuuden. Ei niin, että me olisimme aina tai useinkaan kykeneviä näkemään, vaan niin, kuin hän itse sanoo: ”tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo.”

Pimeydessä, kun kaikki entiset kiintopisteet häviävät näköpiiristämme, voi tapahtua sisäinen vallankumous: sen sijaan, että itse näkisimme, alamme luottaa, minut nähdään. Toivon elämään tuo se, että tietää ja tuntee olevansa jonkun toisen silmäterä, että joku toinen kannattelee minua mielessään ja muistaa minut. Että tulen nähdyksi oikein, kuulluksi riittävässä määrin ja kohdatuksi asianmukaisesti –sitähän me rakkauden tunnistamme.

Jeesus sanoo: ”mutta minä näen teidät vielä uudelleen!” Se on lupaus sinulle, joka nyt kuljet pimeässä ja elät vielä aikaa, jolloin et näe. Jotain silti voit jo nyt nähdä; Jumalan armahtavat rakkauden merkit Sanassa, sakramenteissa ja siinä keskinäisessä läsnäolossa, jonka me jaamme.

Tiedän tai aavistan, että sateenkaarimessuun osallistuva seurakunta joutuu olemaan kaikenlaisten, myös kyseenalaistavien, mitätöivien tai aggressiivisten katseiden kohteena. Me kaikki janoamme katsetta, jossa kaipuumme ja ikävämme tulisi nähdyksi oikeassa valossa ja meille ja meidän koti-ikävällemme, mitä ikinä se tarkoittaakin, annettaisiin lupa ja mahdollisuus olemassaoloon. Vastavuoroisuus ja hyväksyntä ovat olemassaolomme fundamentaalinen perusta.

Siksi on tärkeää kuunnella, että Jeesus lupaa nähdä meidät – ja että meidät täyttää sen tähden ilo. Hänen katseensa yltää syvemmälle kuin yksikään inhimillinen katse ja siinä on parantava voima. Kun Jumala katselee ihmistä, ihminen syttyy iloon! Inhimillisissä vuorovaikutussuhteissa on aina voimassa tuo ”jossain määrin”. Suhteessa Jumalaan ei voi laskea ääriä eikä määriä. Määrätön on hänen rakkautensa. Pettymysten yön tullen, elämän rajallisuuden ja haurauden satuttamina, oman voimattomuutemme ja syyllisyytemme ahdistamina yksi jää – jumalallisen rakkauden katse seuraa meitä kaikkina elämämme päivinä. Vielä vähän aikaa - ja mekin näemme hänet jälleen!