Pekan tarina

Peilin Edessä

Olen pitkän tien kulkija. Valmistuin teologiksi ja papiksi tietoisena omasta homoudestani, jonka pidin kuitenkin täysin piilossa ympäristöltäni, ajoittain itseltänikin. Odotin suurta romanssia, mutten uskaltanut tehdä aloitteita enkä edetä toiveajattelua pidemmälle. Tunsin, että Jumala hyväksyy minut sellaisen kuin olen, homonakin. Kirkon väen silmissä tunsin itseni kuitenkin häkkiin suljetuksi. Halusin olla avoin, mutten voinut, sillä pelkäsin työtovereitteni ja seurakuntalaisten arvostelua.

Kolmikymppisenä en enää jaksanut esittää jotain muuta kuin olin. Huomasin, että miellyttämällä muita ihmisiä ja esittämällä hauskaa seuramiestä torjuin vain omat tunteeni. En ollut rehellinen muille, kaikkein vähiten itselleni.

Lähdin liikkeelle, matkalle niin omaan itseeni kuin homopaikkoihinkin. Siellä saatoin olla oma itseni, homona homojen joukossa. Alussa hämmennyin siitä, että kohtasin oman todellisen minän. Minä heräsin haluamaan miestä ja tulemaan halutuksi miehenä. Yllätyin, sillä tämä löytö ei tuhonnutkaan minun uskoani eikä pappeuttani.

Nyt elän välimaastossa. En tunne olevani täysin kotona kirkossa, joka ei periaatteessa hyväksykään minun elämäntapaani. Toisaalta kirkosta on tullut entistä enemmän minulle paikka, jossa Jumalan rakkaus ja Kristuksen armo ovat kaikkein keskeisintä. En ole myöskään löytänyt paikkaani homomaailmassa, koska tunnen itseni siellä ulkopuoliseksi. Toisaalta siellä voin levätä ja olla edes hetken oma itseni, ilman sen suurempia sepityksiä ja selityksiä.

Olen tällä hetkellä kiitollinen siitä, että uskallan katsoa itseäni peiliin ja sanoa: Olen ihminen, kristitty, pappi ja homo!